|
261km |
Aamuyöllä
käväisin haukkaamassa happea ulkona ja ilokseni havaitsin kuinka
taivas oli lähes pilvetön. Muutama tunti vielä unta ja herätys
siinä kahdeksan kantturoissa jolloin taivas oli taas pilvinen mutta
varsinaista sateen uhkaa ei ollut näkyvissä joten päätimme lähteä kohti Peikkotietä. Aamutoimissa ja pyörien huoltamisessa
vierähti kuitenkin sen verran aikaa jotta pääsimme tien päälle vasta noin
klo10, tankattuamme ensin pyörät kirkonkylillä.
Vajaat 20km
ajeltuamme Peikkotietä vuorien välisessä solassa, nousi tie
käytännössä pystyyn ja alkoi huima nousu kohti kahden vuoren
yhdistävää seinää – ensin serpentiinitietä vasemman vuoren
rinteellä ja puolimatkassa sillan yli oikean puoleisen vuoren
kylkeen ja sitä luikerrellen ylhäällä olevaan solaan asti. Tähän mahtui useita
neulansilmämutkia ja erityisesti vasemmanpuoleisen mutkatien
päällysteen pinta paikkapaikoin sai minut hieman hämmästelemään
koska siellä oli päällysteessä valtavia reikiä siihen ilmeisesti
tippuneista kivenlohkareista...HuhHuh!
Ylös päästyämme
jäimme tietysti pällistelemään sekä dokumentoimaan aluetta
yläilmoista käsin – kertakaikkisen upeat maisemat, kannatti
tulla, ehdottomasti!
Pienen jaloittelun
jälkeen alue alkoi jo kuhista porukkata kuin muurahaisia konsanaan
eikä siellä ajovarusteet päällä kovin pitkään olisi enää muutenkaan
viihtynyt joten päätimme hypätä pyörien selkään ja
poistua kohti etelää. Ei tarvinnut ajaa kuin 100 metriä niin
ryysis loppui kuin veitsellä leikaten, tästä teimme sellaisen
johtopäätöksen jotta Peikkotietä ylös kuljetetaan
bussilasteittain turisteja lemmenlaivoilta, jotka Åndalsnesissä
vierailevat.
Seuraava stoppi
oli matkalla alas Valldaliin, erään kosken vieressä jossa oli
turisteille rakenettu erikoinen silta tämän kosken yläpuolelle,
kulkien siksakkia siten että näkymää oli tuohon putoukseen
useastakin eri kulmasta.
Tämän alueen parkkipaikalla tervehdimme
Tsekkiläistä motoristikaksikkoa joihinka tulemme vielä matkamme
aikana törmäämään useasti.
Valldalista oli
vuorossa lauttamatka ennen kuuluisaa lemmelaivavuonoa –
Geirangeria. Lautta olikin sopivasti portit kutsuvasti avoimena
satamassa siten että saimme ajaa suoraan sisään tähän alukseen. Lautalle
ajettuamme odottelimme vielä tovin että lautta täyttyi jonka
jälkeen vietimme rattoisan varttitunnin vuonoa ylittäen. Käppäilimme tämän
yhteysaluksen kannella ja huomasimme että keulassa oli poliisiauto
ylittämässä kanssamme tätä vuonoa. Suureksi hämmästykseksi
vastarannalla, laivan porttien avauduttua polliisit laittoivat pillit
soimaan ja häipyivät pölypilven saattelemana kauas
horisonttiin...Jessus, ajattelin mielessäni – Onkohan Norja,
Venäjän kaltainen maa jossa sanakirja kyllä tuntee sanan 'kiire'
mutta sen merkitys elävässä elämässä on unohdettu ihan
tyystiinsä.
Geirangeriin
saavuttaessa
luikerreltiin taas useita neulansilmämutkia ennen kuin
saavutimme mernpinnan tason ja sieltä alkoikin matka melkoisen
lyhyellä siirtymällä aina 1476 metrin korkeuteen, Dalsnippa
nimiselle huipulle jonne viimeiset kilometrit pääsi ajamaan vasta
maksettuamme tiemaksun.
Alkupätkä tätä tietä oli päällystetty
mutta heti ensimmäisen neulansilmän jälkeen tie muuttui
sorapintaiseksi ja ilmeisesti sinne oli hiljattain ajettu uutta soraa
sillä tie oli kokonaisuudessaan peukalonpäätä suurempien kivien
peittämänä. Ylös vielä huristeli mutta pelkkä ajatus siitä
kuinka ihmeessä sitä suoriutuu takaisin alas yhtenä kappeleena
pilasi osaltaan ainakin minun tunnelmaa sekä viihtyvyyttä tällä
huipulla. Eikä fiilistäni yhtään kohottanut kymmenen
bussilastillista Italialaisia turisteja jotka olivat ilmeiseti
saapuneet jollain lemmenlaivalla Geirangeriin ja olivat ihailemassa vuonoa
tältä huipulta. Toki eräs 'kummisedän' oloinen Luigi kävi
päimistelemässä pyöriämme ja iski silmänsä navigaattorimiehen
Gagivaan joka on Italialaista tuotantoa. Sedän mienkiinto siirtyi
välittömästi upeista maisemista tähän Italialaisvalmisteiseen
moottoripyörään ja matkakumppaneideni poistuttua maisemia
katselemaan, uskaltautui Luigi tulla jutuille sen verran että sai
varmistuksen epäilyilleen, että kyseinen pyörä oli Italiasta (Navigaattorimiehen pyörässä ei ole enää ainoatakaan merkintää pyörän valmistajasta) ja
sekös sedän mieltä lämmitti suuresti.
Pääsimme lopulta kaikki
kolme alas yksinä kappaleina mutta mitään nopeusennätyksiä ei
tullut rikottua, kyllä ajeltiin tätä serpentiinitietä niin kieli
keskellä suuta etten ainakaan minä huomioinut maisemia laisinkaan
vaan tapitin vain tiukasti muutaman metrin eteeni.
Jo alkoi huikomaan
siinä määrin että jotain tarttis saada syödäkseen, alhaalla oli
jonkinlainen turistitalo jossa ei ollut tarjolla kuin kahvia ja
pullaa...ja kun ne 10 bussia riensivät huipulta alas niin pian sen
jälkeen ei ollut enään niitäkään joten kaasuttelimme nopeasti tiehemme,
etsimään jotain lämmintä vatsan täytettä. Nälkäisenä jätimme
Styrnin alueen maisematien huristelematta ja ajoimme tietä 15 kohti
Lomia siinä toivossa että matkalle osuisi jokin ruokapaikka. Hyvä
tuurimme näytti jatkuvan sillä juuri tässä Styrnin maisematien
risteyksessä oli ruokapaikka josta minä ja navigaattorimies
tilasimme hirviburgerit, pienet ranskalaiset perunat kylkeen jotka
olivat lautaselliset...jäimme ihmettelemään sitä kuinkahan
valtavasti olisi tullut pottuja jos olisimme isot tilanneet.
Ruokailun jälkeen
emme kuitenkaan enää lähteneet tuolle maisematielle koska
alkuperäinen ajatus oli sieltä Dalsnippasta oikaista vuoriston ali,
tunneleita pitkin tälle tielle ja sieltä edelleen kohti nykyistä
sijaintiamme. Jatkoimme siis kohti Lom nimistä kylää josta
ajattelimme yrittää ottaa majapaikan seuraavaksi yöksi. Sellainen
myös löytyi heti Lomin keskustasta
ja tehtyämme olomme kotoisaksi
päätimme vielä majoitus- ja muonitusvastaavan kanssa lähteä
ajelemaan Jotunheimenin kansallispuistoon koska keli oli aurinkoinen
eikä huomisen säästä ollut tietoa , navigaattorimiehen jäädessä
tupamieheksi. Suuntasimme Juvashytta nimiseen paikkaan joka on yli
1800m korkeudella, lähellä pohjolan korkeinta töppyrää,
Galdhopiggenia, jolla on korkeutta 2469m merenpinnasta mitattuna.
Ajettuamme tietä 55 Lomista kohti Juvashyttan risteystä n. 20km
niin tällä välillä minulle iski epätodellinen olo sillä tien
vieressä kulki joki joka tosiaan näytti virtaavan ylämäkeen. Olin
kuullut tästä efektistä mutta en uskonut sellaisen höpöhöpön
hämäävän minua lainkaan. Sitä sen suuremmin hämmästelemättä
käännyimme ylös johtavalle tielle ja lukuisten neulansilmien
jälkeen saavuimme puurajalle jossa oli jonkinnäköinen majoitusalue
sekä maksullinen puomi. Olin lukenut erään motoristin
matkakertomuksesta kuinka kortilla maksettu puomin avaus oli
onnistunut epäonnistumaan siten että maksun suoritettua puomi
avautui ja meni kiinni nokan edestä. Osasin siis varoa tuota
yllätystä ja näppäiltyäni kortin tunnusluvun koneeseen, mitään
ei tapahtunut enkä ollut oppinut Norjaa edelleenkään joten otin
korttini pois masiinasta eikä mitään tapahtunut edelleenkään.
Meinasin jo pyyhkäistä puomin ohi josta olisi pyörällä mahtunut
mutta ajattelin olla rehellinen ja kokeilin uudelleen, nyt jaksoin
odottaa koko kortin prosessoinnin ajan ja puomi aukeni – meinasi
tosiaan mennä kiinni nenän edestä mutta ehdin nipinnapin alta pois
ennen kuin olisin saanut mojovan iskun tuosta katalasta
puomista...Prkl. (myöhempi tiliotteen tarkastelu osoitti minun
kuitenkin maksaneet tuon kulun kahdesti ja vieläkin myöhäisempi tarkastelu osoitti tämän puomiyhtiön laskuttaneen sen varmuuden vuoksi vielä kertaalleen luottokortiltakin..Taatana!) Eli ei kannata maksella ,ainakaan kortilla (he ovat varmasti rahastelleet ihan riittävästi), motskarilla kyllä mahtuu niiden kivien välistäkin ihan kivasti..Vink!
Oli tuo tie siitä
eteenpäin kyllä triplamaksun arvoinen, tie oli paikoin jopa niin
jyrkkää että sitä ei taatusti ajella talvisaikaan millään
nelivedolla ainakaan alaspäin ilman kunnollisia lumiketjuja.
Ylhäällä oli varsin koleaa sekä pilvistä, siellä oli myös
laskettelukeskus joka näytti olevan kiinni vaikka päättelin
majapaikassamme naapurien lumilaudoista siten että täällähän he
käyvät laskemassa mutta olin yllättäen väärässä – nyt
tiedän miltä sekin tuntuu! Paluumatka alas laaksoon kesti jopa
kauemmin kuin ylös ajaminen, ei tehnyt yhtään mieli lasketella
vapaalla sillä niin jyrkkiä sekä huonokuntoisia nämä tiet olivat, ainakin siellä maksullisella pätkällä.
Laaksoon
päästyämme ja lähdettyämme ajelemaan tietä 55 takaisin kohti
Lomia niin yllätyksekseni huomasin ajelevamme jälleen alamäkeen ja
nyt ihan selkeästi alamäkeen vaikka luulin jo tullessa että ajamme
jatkuvasti alaspäin?? Mittä'h! Ja sittehä mä hokasin että: vesi
näyttää virtaavaan ylämäkeen koska itse luulee ajavansa
alamäkeen vaikka todellisuudessa tie viettää ylöspäin.
Käsittämätöntä mutta totta! Olimme takaisin majapaikassa puoli
kahdeksan aikaan illalla ja majoitus- sekä muonitusvastaavan
lähtiessä ruokaostoksille yhdessä navigaattorimiehen kanssa, minun
jäädessä tällä kertaa tupamieheksi.
Viereisessä
mökissä näytti olevan suomalaiskaksikko jonka tapasimme Peikkotien
ala- sekä yläpuolella ja heidän naapurinaan puolestaan oli
joitakin muita härmäläisiä, pyörien rekisterikilvistä
päätellen.
Ilta vierähti
leppoisasti mökin terassilla istuen ja naapurien kanssa muutaman
sanasen vaihtaen, navigaattorimiehen intouduttua syvällisempään
keskusteluun Puolan matkailusta heidän kanssaan.
Yöpuulle kävimme
taas hyvissä ajoin ja laitoin jälleen merkille yläpetiin asennetun
samanlaisen patjan alasheittäjän kuin oli ensimmäisessä
majapaikassammekin. Lienee Norjalaista huippudesignia – ajattelin
dokumentoida tuon ihmeellisen keksinnön mitat sekä materiaalit ja
alkaa valmistamaan niitä myös täällä Suomessa – voisin tällä
kopiolla rikastua mielettömästi, ajattelinkin heti palkata
navigaattorimiehen yritykseeni puusepäksi sekä majoitus- ja
muonitusvastaavan markkinointipäälliköksi, itseni ottaessa
hallituksen pj:n pestin pysyessä poissa jaloista ja rohmuten vain
taskuihini valtavat tuotot yrityksen kassasta...ja sitten minä
heräsin vaikka ei ollut edes aamu.