Torstai 27.6. Trollstigen-Geiranger-Galdhopiggen (261km)

261km

Aamuyöllä käväisin haukkaamassa happea ulkona ja ilokseni havaitsin kuinka taivas oli lähes pilvetön. Muutama tunti vielä unta ja herätys siinä kahdeksan kantturoissa jolloin taivas oli taas pilvinen mutta varsinaista sateen uhkaa ei ollut näkyvissä joten päätimme lähteä kohti Peikkotietä. Aamutoimissa ja pyörien huoltamisessa vierähti kuitenkin sen verran aikaa jotta pääsimme tien päälle vasta noin klo10, tankattuamme ensin pyörät kirkonkylillä.

Vajaat 20km ajeltuamme Peikkotietä vuorien välisessä solassa, nousi tie käytännössä pystyyn ja alkoi huima nousu kohti kahden vuoren yhdistävää seinää – ensin serpentiinitietä vasemman vuoren rinteellä ja puolimatkassa sillan yli oikean puoleisen vuoren kylkeen ja sitä luikerrellen ylhäällä olevaan solaan asti. Tähän mahtui useita neulansilmämutkia ja erityisesti vasemmanpuoleisen mutkatien päällysteen pinta paikkapaikoin sai minut hieman hämmästelemään koska siellä oli päällysteessä valtavia reikiä siihen ilmeisesti tippuneista kivenlohkareista...HuhHuh!

Ylös päästyämme jäimme tietysti pällistelemään sekä dokumentoimaan aluetta yläilmoista käsin – kertakaikkisen upeat maisemat, kannatti tulla, ehdottomasti!

Pienen jaloittelun jälkeen alue alkoi jo kuhista porukkata kuin muurahaisia konsanaan eikä siellä ajovarusteet päällä kovin pitkään olisi enää muutenkaan viihtynyt joten päätimme hypätä pyörien selkään ja poistua kohti etelää. Ei tarvinnut ajaa kuin 100 metriä niin ryysis loppui kuin veitsellä leikaten, tästä teimme sellaisen johtopäätöksen jotta Peikkotietä ylös kuljetetaan bussilasteittain turisteja lemmenlaivoilta, jotka Åndalsnesissä vierailevat.

Seuraava stoppi oli matkalla alas Valldaliin, erään kosken vieressä jossa oli turisteille rakenettu erikoinen silta tämän kosken yläpuolelle, kulkien siksakkia siten että näkymää oli tuohon putoukseen useastakin eri kulmasta.

Tämän alueen parkkipaikalla tervehdimme Tsekkiläistä motoristikaksikkoa joihinka tulemme vielä matkamme aikana törmäämään useasti.

Valldalista oli vuorossa lauttamatka ennen kuuluisaa lemmelaivavuonoa – Geirangeria. Lautta olikin sopivasti portit kutsuvasti avoimena satamassa siten että saimme ajaa suoraan sisään tähän alukseen. Lautalle ajettuamme odottelimme vielä tovin että lautta täyttyi jonka jälkeen vietimme rattoisan varttitunnin vuonoa ylittäen. Käppäilimme tämän yhteysaluksen kannella ja huomasimme että keulassa oli poliisiauto ylittämässä kanssamme tätä vuonoa. Suureksi hämmästykseksi vastarannalla, laivan porttien avauduttua polliisit laittoivat pillit soimaan ja häipyivät pölypilven saattelemana kauas horisonttiin...Jessus, ajattelin mielessäni – Onkohan Norja, Venäjän kaltainen maa jossa sanakirja kyllä tuntee sanan 'kiire' mutta sen merkitys elävässä elämässä on unohdettu ihan tyystiinsä.

Geirangeriin saavuttaessa

luikerreltiin taas useita neulansilmämutkia ennen kuin saavutimme mernpinnan tason ja sieltä alkoikin matka melkoisen lyhyellä siirtymällä aina 1476 metrin korkeuteen, Dalsnippa nimiselle huipulle jonne viimeiset kilometrit pääsi ajamaan vasta maksettuamme tiemaksun.

Alkupätkä tätä tietä oli päällystetty mutta heti ensimmäisen neulansilmän jälkeen tie muuttui sorapintaiseksi ja ilmeisesti sinne oli hiljattain ajettu uutta soraa sillä tie oli kokonaisuudessaan peukalonpäätä suurempien kivien peittämänä. Ylös vielä huristeli mutta pelkkä ajatus siitä kuinka ihmeessä sitä suoriutuu takaisin alas yhtenä kappeleena pilasi osaltaan ainakin minun tunnelmaa sekä viihtyvyyttä tällä huipulla. Eikä fiilistäni yhtään kohottanut kymmenen bussilastillista Italialaisia turisteja jotka olivat ilmeiseti saapuneet jollain lemmenlaivalla Geirangeriin ja olivat ihailemassa vuonoa tältä huipulta. Toki eräs 'kummisedän' oloinen Luigi kävi päimistelemässä pyöriämme ja iski silmänsä navigaattorimiehen Gagivaan joka on Italialaista tuotantoa. Sedän mienkiinto siirtyi välittömästi upeista maisemista tähän Italialaisvalmisteiseen moottoripyörään ja matkakumppaneideni poistuttua maisemia katselemaan, uskaltautui Luigi tulla jutuille sen verran että sai varmistuksen epäilyilleen, että kyseinen pyörä oli Italiasta (Navigaattorimiehen pyörässä ei ole enää ainoatakaan merkintää pyörän valmistajasta) ja sekös sedän mieltä lämmitti suuresti.

Pääsimme lopulta kaikki kolme alas yksinä kappaleina mutta mitään nopeusennätyksiä ei tullut rikottua, kyllä ajeltiin tätä serpentiinitietä niin kieli keskellä suuta etten ainakaan minä huomioinut maisemia laisinkaan vaan tapitin vain tiukasti muutaman metrin eteeni.

Jo alkoi huikomaan siinä määrin että jotain tarttis saada syödäkseen, alhaalla oli jonkinlainen turistitalo jossa ei ollut tarjolla kuin kahvia ja pullaa...ja kun ne 10 bussia riensivät huipulta alas niin pian sen jälkeen ei ollut enään niitäkään joten kaasuttelimme nopeasti tiehemme, etsimään jotain lämmintä vatsan täytettä. Nälkäisenä jätimme Styrnin alueen maisematien huristelematta ja ajoimme tietä 15 kohti Lomia siinä toivossa että matkalle osuisi jokin ruokapaikka. Hyvä tuurimme näytti jatkuvan sillä juuri tässä Styrnin maisematien risteyksessä oli ruokapaikka josta minä ja navigaattorimies tilasimme hirviburgerit, pienet ranskalaiset perunat kylkeen jotka olivat lautaselliset...jäimme ihmettelemään sitä kuinkahan valtavasti olisi tullut pottuja jos olisimme isot tilanneet.

Ruokailun jälkeen emme kuitenkaan enää lähteneet tuolle maisematielle koska alkuperäinen ajatus oli sieltä Dalsnippasta oikaista vuoriston ali, tunneleita pitkin tälle tielle ja sieltä edelleen kohti nykyistä sijaintiamme. Jatkoimme siis kohti Lom nimistä kylää josta ajattelimme yrittää ottaa majapaikan seuraavaksi yöksi. Sellainen myös löytyi heti Lomin keskustasta

ja tehtyämme olomme kotoisaksi päätimme vielä majoitus- ja muonitusvastaavan kanssa lähteä ajelemaan Jotunheimenin kansallispuistoon koska keli oli aurinkoinen eikä huomisen säästä ollut tietoa , navigaattorimiehen jäädessä tupamieheksi. Suuntasimme Juvashytta nimiseen paikkaan joka on yli 1800m korkeudella, lähellä pohjolan korkeinta töppyrää, Galdhopiggenia, jolla on korkeutta 2469m merenpinnasta mitattuna.

Ajettuamme tietä 55 Lomista kohti Juvashyttan risteystä n. 20km niin tällä välillä minulle iski epätodellinen olo sillä tien vieressä kulki joki joka tosiaan näytti virtaavan ylämäkeen. Olin kuullut tästä efektistä mutta en uskonut sellaisen höpöhöpön hämäävän minua lainkaan. Sitä sen suuremmin hämmästelemättä käännyimme ylös johtavalle tielle ja lukuisten neulansilmien jälkeen saavuimme puurajalle jossa oli jonkinnäköinen majoitusalue sekä maksullinen puomi. Olin lukenut erään motoristin matkakertomuksesta kuinka kortilla maksettu puomin avaus oli onnistunut epäonnistumaan siten että maksun suoritettua puomi avautui ja meni kiinni nokan edestä. Osasin siis varoa tuota yllätystä ja näppäiltyäni kortin tunnusluvun koneeseen, mitään ei tapahtunut enkä ollut oppinut Norjaa edelleenkään joten otin korttini pois masiinasta eikä mitään tapahtunut edelleenkään. Meinasin jo pyyhkäistä puomin ohi josta olisi pyörällä mahtunut mutta ajattelin olla rehellinen ja kokeilin uudelleen, nyt jaksoin odottaa koko kortin prosessoinnin ajan ja puomi aukeni – meinasi tosiaan mennä kiinni nenän edestä mutta ehdin nipinnapin alta pois ennen kuin olisin saanut mojovan iskun tuosta katalasta puomista...Prkl. (myöhempi tiliotteen tarkastelu osoitti minun kuitenkin maksaneet tuon kulun kahdesti ja vieläkin myöhäisempi tarkastelu osoitti tämän puomiyhtiön laskuttaneen sen varmuuden vuoksi vielä kertaalleen luottokortiltakin..Taatana!) Eli ei kannata maksella ,ainakaan kortilla (he ovat varmasti rahastelleet ihan riittävästi), motskarilla kyllä mahtuu niiden kivien välistäkin ihan kivasti..Vink!

Oli tuo tie siitä eteenpäin kyllä triplamaksun arvoinen, tie oli paikoin jopa niin jyrkkää että sitä ei taatusti ajella talvisaikaan millään nelivedolla ainakaan alaspäin ilman kunnollisia lumiketjuja. Ylhäällä oli varsin koleaa sekä pilvistä, siellä oli myös laskettelukeskus joka näytti olevan kiinni vaikka päättelin majapaikassamme naapurien lumilaudoista siten että täällähän he käyvät laskemassa mutta olin yllättäen väärässä – nyt tiedän miltä sekin tuntuu! Paluumatka alas laaksoon kesti jopa kauemmin kuin ylös ajaminen, ei tehnyt yhtään mieli lasketella vapaalla sillä niin jyrkkiä sekä huonokuntoisia nämä tiet olivat, ainakin siellä maksullisella pätkällä.

Laaksoon päästyämme ja lähdettyämme ajelemaan tietä 55 takaisin kohti Lomia niin yllätyksekseni huomasin ajelevamme jälleen alamäkeen ja nyt ihan selkeästi alamäkeen vaikka luulin jo tullessa että ajamme jatkuvasti alaspäin?? Mittä'h! Ja sittehä mä hokasin että: vesi näyttää virtaavaan ylämäkeen koska itse luulee ajavansa alamäkeen vaikka todellisuudessa tie viettää ylöspäin. Käsittämätöntä mutta totta! Olimme takaisin majapaikassa puoli kahdeksan aikaan illalla ja majoitus- sekä muonitusvastaavan lähtiessä ruokaostoksille yhdessä navigaattorimiehen kanssa, minun jäädessä tällä kertaa tupamieheksi.

Viereisessä mökissä näytti olevan suomalaiskaksikko jonka tapasimme Peikkotien ala- sekä yläpuolella ja heidän naapurinaan puolestaan oli joitakin muita härmäläisiä, pyörien rekisterikilvistä päätellen.

Ilta vierähti leppoisasti mökin terassilla istuen ja naapurien kanssa muutaman sanasen vaihtaen, navigaattorimiehen intouduttua syvällisempään keskusteluun Puolan matkailusta heidän kanssaan.

Yöpuulle kävimme taas hyvissä ajoin ja laitoin jälleen merkille yläpetiin asennetun samanlaisen patjan alasheittäjän kuin oli ensimmäisessä majapaikassammekin. Lienee Norjalaista huippudesignia – ajattelin dokumentoida tuon ihmeellisen keksinnön mitat sekä materiaalit ja alkaa valmistamaan niitä myös täällä Suomessa – voisin tällä kopiolla rikastua mielettömästi, ajattelinkin heti palkata navigaattorimiehen yritykseeni puusepäksi sekä majoitus- ja muonitusvastaavan markkinointipäälliköksi, itseni ottaessa hallituksen pj:n pestin pysyessä poissa jaloista ja rohmuten vain taskuihini valtavat tuotot yrityksen kassasta...ja sitten minä heräsin vaikka ei ollut edes aamu.