Perjantai 28.6. Jotunheimen-maisematie 55-Aurlandin talvitie (239km)

239km

Herätys oli laitettu pirisemään klo 8:00 mutta vääntäydyimme ylös vasta 8:15 sillä kaikilla tuntui jo olevan unihiekkaa silmissä useamman huonosti nukutun yön jälkeen.

Aamu valkeni varsin selkeänä mutta kuitenkin pilvisenä. Naapurimökin Suomalaiset jäbät olivat hyvää vauhtia pakkaamassa varusteita pyöriinsä, aikomuksenaan jo suunnata kohti Suomea kun me vielä hieroimme silmiämme ilman elettäkään siitä että oltiin etukäteen sovittu että lähdetään aamuisin ajoissa jotta voimme puolestaan alkaa etsiä majapaikka ajoissa. Aamutoimissa turaillessa vierähti taas sen verran pitkään että kello oli jälleen jo lyönyt kymmenen ennen kuin pääsimme tien päälle mutta oli mukava taas päästä eteenpäin, tankit jälleen täytettyinä.

Lähdimme eiliseen tapaan ajamaan tietä 55 kohti Atlanttia ja yhä edelleen vaikutti siltä että ajaisimme alamäkeen vaikka edellisillan paluumatka osoitti selvästi tien viettävän Lomin suuntaan. En voinut kuin hymyillen hämmästellä sitä kuinka aivot tekevät kepposet meikäläiselle mutta en suinkaan ollut sekoamassa sillä kanssamatkaajani kokivat tämän ilmiön aivan samoin. Pysähdyttyämme tien viereiselle levennykselle niin ei pysähtessäkään välttämättä tajunnut sitä kuinka jyrkkään rinteeseen olimme pysähtyneet sillä pyörää ei välttämättä pystynyt jättämään sivuseisontatuen varaan poikittain tiehen nähden. Vasta pyörän kanssa soosatessa sekä teutaroidessa saattoi tajuta pinnan kaltevuuden..Jösses!

Tie 55 vei meidät jälleen korkeuksiin

jossa lämpötila lähenteli nollaa eikä synkiltä näyttäneet pilvet tehneet oloani mitenkään levolliseksi sillä ajatus vesisateesta sekä nollakelistä ja moottoripyörällä serpentiinitietä alas ajessa, etenkin kun vuoren reunassa olevan tien reunassa saattaa olla vain vaivainen puolensäären korkuinen reunakiveys joka siihen mahdollisesti osuessaan korkeintaan aiheuttaa vain näyttävämmän lennon pois merkityltä reitiltä kuin mitenkään suojaisi ulosajolta. Sen verran kuitenkin pysähdyimme hämmästelemään tätä aluetta sillä siellä oli jumalattomasti hiihtäjiä suksimassa luonnon lumella

lisäksi eräs info-taulu kertoi jotta muinoin rosvot ryöstelivät kulkijoita tällä alueella sillä se oli niin kaukana joka ainoasta paikasta eikä paikallis-sheriffin lonkerot tai toimivalta ylettänyt niin korkealle vuoristoon. Ylhäällä ollessamme alkoi sitten vesisade ja sadeasusulkeiset oli jälleen ohjelmanumero yksi. Tästä vesisateesta emme päässeet nauttimaan kovinkaan pitkään sillä alaspäin, kohti seuravaa vuonoa ajaessamme keli muuttui nopeasti taas varsin selkeäksi ja laakson pohjalla oli jälleen varustesulkeiset mutta käänteisessä järjestyksessä. Sen verran ylhäällä ollut vesisade aiheutti muutoksia suunnitelmiin ettemme lähteneet vuoriston poikki ajelemaan ÖvreÅrdaliin vaan poistuimme vuorilta suorinta tietä hieman alemmaksi, jossa mahdollinen vesisade on myös varmuudella vettä.

Pari räpsyä jostain vaivaisesta vesiputouksesta, joka kuitenkin Koillismaan mittapuun mukaan olisi ollut lähes Jyrävän kokoluokkaa. Vuonon rannalla, viihtyisällä levähdysalueella järsimme eväitä joita oli jäänyt tähteiksi ilta- sekä aamupalatarvikkeista. Songdaliin päästyämme tankkasimme kulkineemme ja karautimme kohti Laerdalsöyria sekä Aurlandin talvitietä joka oli jälleen kuljettava meidät kohti korkeuksia sekä kylmyyttä.

Tämä tie olisi ollut mahdollista oikaista 24km pitkää tunnelia pitkin mutta taivas oli vihdoin paljastanut auringon joten saatoimme lähteä yläilmoihin luottavaisin mielin ja ylhäälle päästyämme keli oli mitä mainoin sekä suorastaan houkutteli meitä pysähtymään tien varteen ottamaan valokuvia kohdassa jossa vielä oli lumikinoksen jäänteitä – miestä korkeampi pystysuora lumiseinä aivan tiessä kiinni!

Ei voinut jälleen kuin kuvitella millaisella lumilingolla tuota tietä pidetään avoimena, ilmeisesti sitä aurataan myös talvisin ja silloin jo luultavasti tarvitaan niitä 5m korkeita aurauskeppejä.

Täällä korkeuksissa olisi voinut jo viihtyä, sen verran hyväksi keli oli päivän mittaan muuttunut mutta lähdimme kuitenkin jatkamaan matkaa ja nopeasti tulimme Aurlandin nurkille jossa oli serpentinitien yläpäähän rakennettu näköalatasenne, n.600m:n korkeudelle merenpinnasta sekä Aurlandista joka sinne tasanteelle näkyikin erinomaisesti.

Tästä pakolliset valokuvat ja usean neulansilmämutkan jälkeen saavuimme lopulta alas ja ajelimme Aurlandin läpi samalla väijyen mahdollista majapaikkaa. Sellaista ei kuitenkaan osunut silmiimme joten suuntasimme suoraan päätielle jota pitkin huristeltiin seuraavaan kylään (Flåm). Täällä olikin meidän näköinen leirintäaulue joka tietysi oli jo täyteen buukattu eikä meidän auttanut muuta kuin jatkaa matkaa eteen päin. Vuorossa oli kaksi pitkähköä tunnelia, ensimmäinen taisi olla 5-6km ja jälkimmäinen oli jo yli 11km – se oli jo tunneli. Tämän luolan aikana ilmeni hyvin mielenkiintoinen ääniefekti, ainakin minun korviini – muutaman kerran jotkut autojen tai renkaiden tai molempien äänet yhdessä alkoivat voimakkaasti kasvaa ilman sen näkyvämpää syytä, ensimmäisellä kerralla ehdin jo ajatella että loppuuko tuon äänenvoimakkuuden nousu ollenkaan vai jatkaako se nousuaan siihen asti että tärykalvot halkeavat. Tunnelista päästyämme varmistin matkakamuiltani sen että he olivat kokeneet tämän aivan samoin joten en edelleenkään ollut sekoamassa lopullisesti..hyvähyvä.

Lisäksi näitä lyhyempiä tunneleita oli tullut jo ajeltua tällä reissulla joista monissa oli niin huono valaistus yhdistettynä meikäläisen jo hieman heikentyneeseen näköön aiheuttaa tunneliin ajettaessa sellaisen jännän olotilan että ihan kuin sitä olisi jossain muualla kuin pyörän puikoissa. Katse ei pysty tarkentamaan mihinkään kohteeseen tunnelissa ja on niin pimeää ettei näe edes oman pyörän ohjaustankoa, ainoastaan mittariston sekä edellä ajavan takavalon. Näitä ryhdyimme kutsumaan mörkötunneleiksi ja tuollaiset pitkät tunnelit ääniefektiensä vuoksi ristimme kummitustunneleiksi.

Tämän kummistustunnelin jälkeen löysimmekin heti oivallisen majapaikan josta mökkimme terassilta oli erinomainen näkymä jumalattoman korkeaan pystysuoraan kallionseinämään josta vesi syöksyi korkealta vuorelta ensin vapaalla pudotuksella ja myöhemmin rinteeseen osuessaan muodosti lukuisia pienempiä koskia kallion seinämälle,

lumoava näky, kertakaikkiaan. Eikä lähistöllä pörrännyt helikopteri antanut minun häiriintyä tästä upeasta näkymästä. Kesken vesiputouksen ihmettelyn alkoi yllättäen taivaalta kuulua riemun kiljahduksia ja astuttuani katoksen alta pois niin huomasin taivaasta satelevan liitopukumiehiä laskuvarjoineen, riensin hakemaan kameran sisältä mutta valitettavasti en siinä kiireessä älynnyt tarkistaa asetuksia sen kummemmin, maisemia kuvatessa valotusaika oli jäänyt niin pitkäksi jotta liikkuvat kohteet menivät melkoisen sameiksi..grrr.

Majoitus- ja muonitusvastaava kävi jututtamassa näitä tyyppejä, aloittamalla keskustelun näin: Voisitteko hypätä uudestaan koska me emme nähneet kuin laskeutumisen? Se herätti kavereissa hieman hilpeyttä ja valitettavasti he kuitenkin kieltäytyivät kohteliaasti mutta sanoivat että vuodessa ei ole kuin ehkä yksi päivä jolloin heillä on mahdollisuus päästä helikopterilla sellaiseen paikkaan josta he voivat hypätä erääseen solaan liitelemään, joka johtaa tähän laaksoon jossa nyt olemme. Seuraavana päivänä heillä oli aikomus kävellä vastapuolen matalammalle kalliolle ja hypätä sieltä, joka ilmeisesti on heidän vakiohyppypaikkansa.

Majoitus- ja muonitusvastaava käväisi jälleen navigaattorimiehen kanssa ostoksilla meikäläisen haaveillessa mökkiterassilla ja pitää paikkaa kavereille.

Iltapalaksi oli mökissämme tarjoilla spagettia sekä jauhelihakastiketta joka askeettisessa keittiössä valmistettuna maistui varsin makoisalta. Nämä herkut tuli huuhdeltua nahkaviemäriin muutamalla paikallisella oluella, olihan sentään perjantai-ilta ja sitten olikin jo aika käydä nukkumaan siinä toivossa että pääsisimme seuraavana aamuna vihdoin ajoissa tien päälle...siitä unia nähden, zzzzz.